Mauritania: Historia 1400 -1900
Lähde: U.S. Department of State

Arabien invaasio

Kun arabit olivat valloittaneet Läntisen Maghrebin 700-luvulla, Mauritania koki hitaan mutta jatkuvan arabien ja arabialaisen soluttautumisen pohjoisesta käsin. Lisääntyvä arabien painostus pakotti berberit, jotka eivät sekoittuneet muihin ryhmiin, muuttamaan Mauritaniassa kohti etelää. 1500-luvun loppuun mentäessä suurin osa mustista oli työnnetty Senegaljoelle saakka. Ne, jotka jäivät pohjoiseen, heistä tuli orjia, jotka viljelivät keitaita.

Useita Jemenin arabiryhmiä, jotka olivat hävinneet taistelut Pohjois-Afrikassa, pakenivat etelään Mauritaniaan. He asettuvat Pohjois-Mauritaniaan ja sekoittivat karavaanikaupan siten, että se siirtyi itään päin. Näin tuhottiin Mauritanian kaupunkien elinehdot. Yksi jemeniläinen ryhmä, jonka johdossa oli Bani Hassan, jatkoi muuttoaan kohti etelää, kunnes se 1600-luvun loppuun mennessä hallitsi koko maata. Berberien viimeinen yritys päästä eroon arabialaista siteistä oli Mauritanian Kolmenkymmenen vuoden sota (1644-74) tai toiselta nimeltä Sharr Bubba, jota johti Masir ad Din, lemtuna imaami. Tämä Sanhadja - vapautussota kuitenkin epäonnistui; berberit laskivat aseensa ja heistä tuli sotaisien arabiryhmien vasalleja.

Näin muotoutui Mauritanian sen aikainen sosiaalinen rakenne vuodesta 1674. Nämä arabijoukot, jotka hallitsivat berbereitä, hyväksyivät pappisvaltaisuuden saadakseen takaisin valta-asemansa. Alimpana sosiaalisessa asteikossa olivat orjat, jotka nöyristellen joutuivat palvelemaan sotilaita ja islamin pyhiä miehiä. Kaikki nämä ryhmät, joiden kieli oli Hassaniya arabia (kieli sai nimensä Bani Hassanin mukaan), tulivat tunnetuksi nimellä maurit. Näiden sosiaalisten luokkien välisiä katkeria kilpajuoksuja ja kaunoja käyttivät hyväkseen myöhemmin ranskalaiset.
 

Varhaiset kontakti Eurooppaan

Vaikka almoravidit hallitsivat Espanjaa 1000 - 1100-luvuilla, niin yhteyksiä Eurooppaan oli varsin vähän. Syynä tähän lienee se, että Mauritanian rannikkoalueet olivat vihamielisiä tunkeilijoita kohtaan. Portugalilaiset löytöretkeilijät saapuivat vasta 1400-luvulla alueelle. Legendojen, jotka kuvasivat suunnatonta hyvinvointia sisämaan kuningaskunnissa, houkuttelemina portugalilaiset perustivat kauppapaikan Arguiniin, kaakkoon Cap Blancista (nykyisin Ras Nouadhibou) vuonna 1455. Portugalin kuningas nimitti myös kaupallisen agentin Ouadaneen. Tämän tarkoituksena oli kääntää alueen kultakauppa pohjoiseen kamelikaravaaneille. Tässä hän ei kuitenkaan onnistunut ja portugalilaiset keskittyivätkin orjakauppaa. Alueelta vietiinkin arviolta yli 1000 orjaa vuosittain Eurooppaan ja Portugalin plantaaseille Sao Tomén saarelle, joka sijaitsee Guinean lahdessa.

Vuonna 1580 alue siirtyi Espanjan haltuun. Kuitenkin vuonna 1638 hollantilaiset ottivat paikan espanjalaisilta ja alkoivat käydä kauppaa arabikumilla. Vuonna 1678 ranskalaiset ajoivat hollantilaiset pois alueelta ja perustivat siirtokunnan Saint Louisiin Senegal joen suulle. Sieltä käsin yritys nimeltä Compagnie Francaise du Senegal kävi kauppaa yli 50 vuotta.
 

Ranskan siirtomaahallinto

Ennen 1800-lukua Euroopan valtamaat olivat kiinnostuneita ainoastaan Länsi-Afrikan rannikosta; ne eivät tehneet tutkimusmatkoja  sisämaahan eivätkä perustaneet pysyviä siirtokuntia - paisti Saint Louisin. Eurooppalaisilla kauppiailla oli tarkoituksena ainoastaan tehdä mahdollisimman suuret voitot kaupoista. Neljä tällaista maksimivoittoa tavoittelevaa ranskalaista yritystä, joilla oli Ranskan hallituksen virallinen monopoli, toimi alueella vuodesta 1659 aina vuoteen 1798. Yhteydet Senegal joen laakson maurien ja mustan väestön kanssa koskivat ainoastaan kaupankäyntiä.

Vuonna 1825 Tarzan uusi emiiri tavoitteli riippumattomuutta Ranskan suojeluksesta naimalla Oualon kuningaskunnan kruununperillisen. Tämä siirto, jonka ranskalaiset näkivät vihamielisenä heitä kohtaan, mahdollisti emiirin myydä arabikumi briteille, ohi ranskalaisten. Vaikka maurit voittivat Saint Louisin, niin Ranskan sotajoukot voittivat emiirin joukot. Ranskalaiset takasivat näin itselleen voittoisan arabikumikaupan.

Työkaluna uudessa siirtomaapolitiikassa Ranskalla oli Louis Faidherbe, joka toimi Ranskan Senegalin kuvernöörinä vuosina 1854 - 1861 ja 1863 - 1865. Vuonna 1840 Ranskan valtion säännöksellä Senegali siirrettiin Ranskan omaisuudeksi. Ranskalla oli oman virkamiehen tuomiovalta alueella. Tämä valta ulottui kaikkiin siirtokuntiin myös Mauritaniassa oleviin. Ottamalla Mauritanian siirtokunnat alaisuuteensa Ranska jääväsi maureilta vaatimuksen riippumattomuudesta. Varmistaakseen Ranskalle tuottoisan arabikumikaupan Faidherbe valloitti ensin Oualon kuningaskunnan ja sitten myöhemmin Trazan ja Braknan. 1900-luvun alkuun asti eli ranskalaisten 250 vuoden hallinnan aikana tilanne Mauritaniassa ei paljoakaan muuttunut. Vaikka ranskalaiset  "suojelivat" maureja, niin maurit kuitenkin kiihkeästi pyrkivät itsenäisyyteen.