Orjuus Nigerissä:
Lähde: Slevery In Niger, www.antislavery.org/index.htm

Orjuus itäisessä Nigerissä

Mangari

Nigerin itäisissä osissa asuivat mangarit, joiden yhteiskunta käsitti kaksi pääryhmää: ensimmäisenä olivat
"aatelittomat" ja toisena olivat " päälliköt"

Vapaiden ihmisten suurin ongelma olivat verot, joita he joutuivat maksamaan päälliköille.  Vero oli vapaan ihmisen sadosta kymmenesosa sekä jokaisesta aikuisesta - vero käteisenä ( kaurikotiloina) - 1.000 kaurikotiloa/henkilö, 1.000 kaurikotiloa/lehmä ja 2.000 kaurikotiloa/orja. Jotta talonpoika selviäisi veroista ja silti saisi itse tarpeeksi ruokaa syödäkseen, hänellä tuli olla melkoinen joukko työväkeä. Perheen omaa työväkeä täytyi siten lisätä melkoisesti ja lisäys saatiin orjista.

Tikkaiden alimpana olivat orjat. Orjia hankittiin monella eri tavalla. Yleisin tapa oli tehdä yllätyshyökkäys naapuriin ja kaapata näin ihmisiä. Toinen tapa oli kidnappaus, joka suoritettiin sotajoukon avulla eristämällä joukko ihmisiä. Kolmas tapa oli ostaa orjat. Guré ( nykyinen Gouré, saman nimisen hallintoalueen pääkaupunki) oli orjamarkkinapaikka. Kauppiaina toimivat päällikköryhmän jäsenet. Ylimystö myi orjia Pohjois-Afrikkaan ja arabikauppiaille.  Orjien hinta vaihteli: lapsi 60 000 - 80.000 kauriinkotiloa, aikuinen 30.000 - 40.000, murrosikäinen poika 50.000 - 60.000, murrosikäinen tyttö 80.0000 - 100.000. Myös vaihtokauppaamalla orjia hankittiin: kankaita, eläimiä, viljaa ja maataloustyökaluja.

Orjien tehtäviin kuului mm. työskennellä isäntänsä (aateliton) pelloilla, veden hakeminen, karjahoito ja polttopuiden keruu. Orja luokiteltiin samaan asemaan kuin eläin eli joku omisti hänet. Hänellä ei voinut olla sellaista omaisuutta, jota isäntä ei voisi vapaasti käyttää. Orja voitiin myydä edelleen tai antaa muuten pois toiselle. Ylimystö ja virkamiehet - kaikki - omistivat orjia. Ylimystö käytti orjia myös hallinnollisissa tehtävissä. Jotkut orjista toimivat henkivartijoina ja sotilaina. Heitä käytettiin aina eturintamalla ja vaarillisimmissa sotilaallisissa tehtävissä. Paradoksi oli se, että nämä orjat olivat paremmassa asemassa kuin vapaat miehet, koska he elivät viranomaisen suojeluksessa.

Huolimatta miten orja oli hankittu, tikapuut hänen kohdallaan saattoivat kääntyä ympäri, mikäli hän oli ensimmäisen sukupolven orja. Isäntä saattoi tehdä orjasta vapaan ihmisen tai orja saattoi ostaa takaisin vapautensa. Jos taas oli syntynyt orjavanhemmista, mitään paluuta vapaaksi ihmiseksi ei ostamalla eikä muulla tavalla ollut mahdollista. On myös helppo ymmärtää, että avioliittoiässä olevista tytöistä maksettiin korkein hinta. Hänhän tulisi synnyttämään lapsia, jotka eivät koskaan vapautuisi vaan olisivat ikänsä isäntänsä omaisuutta.

Edellä kuvattu jakoi Mangarian kansan yhteiskuntaluokkiin, jotka ovat  edelleen voimassa Mangarien alueella.

Bornon valtakunnan hallinta ulottui Damarangamiin, joka liittyy myös historiallisesti Nigerin orjuuteen.
 

Damarangam

Zinder oli Nigerin pääkaupunki aina vuoteen 1926. Sen aikaisempi nimi oli Damarangam ja se oli saman nimisen sulttaanikunnan pääkaupunki. Kaupunki on nyt hallintoalueen pääkaupunki ja yksi harvoista linnoitetuista kaupungeista Nigerissä. Se on Nigerin kulttuurin ja niin suullisen kuin kirjoitetun historian kehto. Siirtomaavallan aikana se oli sotilaallinen keskus ja Nigerin pääkaupunki, jonka ansiosta kaupungin ja alueen historia tunnetaan hyvin.

Kaupunki sijaitsi kauppateiden risteyksessä. Nämä kauppatiet yhdistivät mustan Afrikan Maghrediin, Bornoon, jonka vasallivaltio se oli ja moniin Hausa-valtioihin mukaan lukien Kanon.

Damarangamin hallitsijat kävivät laajaa orjakauppaa. He maksoivat ostoksena arabikauppiaille orjilla ja samoin Bornon hallitsijoille oman vasalliveronsa. Mistä sitten orjat saatiin? Orjat saatiin käymällä sotia ..... varsin erikoisella tavalla. Zinderin sulttaani esimerkiksi lietsoi itse konflikteja omille alueilleen. Sitten hän yksinkertaisesti kukisti ne ja otti "rähinöitsijät" orjiksi.

Suurimmat orjamarkkinat olivat Birnin ja Zangon markkinat. Joka vuosi niistä vietiin orjia Pohjois-Afrikkaan kahta reittiä pitkin: Tripoliin tai Kairoon. Joitain vietiin myös Iloriin ja Zariaan nykyisen Nigerian alueelle. Orjakauppa käsitti tuhansia orjia vuosittain.

Orjat muodostivat kaksi eri ryhmää:

1. Sulttaanin orjat jakautuivat kahteen ryhmään:

 - ne nuoret, joiden vanhemmat joko olivat kuolleet sodissa tai myyty edelleen. Nämä elivät hallitsijan palatsissa ja olivat osa kuninkaallista perhettä ja sen vuoksi heitä ei voitu myydä edelleen tai antaa pois. He palvelivat sulttaania erilaisissa tehtävissä
- ne hankitut orjat, jotka vanhoina luovutettiin Koraani opettajille ja prinsseille

2. Vapaiden kansalaisten orjat. Nämä yleensä ostettiin ja he työskentelivät isäntiensä pelloilla, keräsivät polttopuuta ja huolehtivat veden noudosta

Orjat olivat omistajansa omaisuutta lain suomalla oikeudella. Lain mukaan orjan jälkeläiset olivat isännän omaisuutta. Heitä isäntä ei voinut myydä. Orjien avioerossa heidän lapsensa jäivät sen isännän omaisuudeksi, jolle orjavaimo kuului - tämä niissä tapauksissa, joissa aviopari kuului eri isännälle.

Isäntä saattoi myös ottaa jalkavaimoikseen orjia. Hän saattoi vapautua orjuudesta synnytettyään isännälle lapsen. Kuka tahansa orja saattoi ostaa itsensä vapaaksi. Orjuudessa syntyneellä ei tällaista mahdollisuutta koskaan ollut.

Sulttaani käytti orjia omissa palatseissaan työntekijöinä ja virkamiehinä sekä sotilaina. Sotilaat olivat aina orjia. Orjien hinta vaihteli riippuen iästä ja etnisestä ryhmästä. keskimääräinen hinta oli välillä 10.000 - 45.000 kauriinkotiloa. Ne orjat, jotka olivat peuhl-kansaa olivat halvempia kuin kanuri-kansalaiset. Samoin nuoret ja riskit miehet olivat halvempia, koska he usein karkasivat. Halutuimpia olivat nuoret, koska heitä oli helppo muovata halutunlaisiksi. Orjia myös vaihdettiin karjaan, hevosiin ja aseisiin.

Tällainen käytäntö vallitsi alueella, kun ranskalaiset valtasivat Damagaramin.